Tässä hienossa kaksiosaisessa haastattelussa National Alliancen puheenjohtaja Erich Gliebe tarkastelee perhetaustaansa, hänen kehitysvuosiaan, hänen henkilökohtaisia ja poliittisia vaikuttimiaan, hänen ydinuskomuksiaan ja vastuuntuntoaan, joka sai hänet vastaamaan "kyllä" kun William Pierce kutsui hänet toimimaan Alliancessa ja väkensä hyväksi.

Tänään olemme ylpeitä toivottaessamme tervetulleeksi American Dissident Voices –ohjelmaan Erich Glieben, miehen, jonka harteille asetettiin yksi raskaimmista ja kaikkein syvimmistä vastuista kaksi vuotta sitten. William Piercen kuoleman jälkeen hänet nimitettiin National Alliancen, suurimman ja kaikkein tärkeimmän valkoisten amerikkalaisten ja maailmanlaajuisesti valkoisten etujen puolesta työskentelevän järjestön puheenjohtajaksi. Jo vuosia aiemmin tri. Pierce oli valinnut hänet valkoisten etuja ajavan musiikkiyhtiön Resistance Recordsin toimitusjohtajaksi. Tänään, Alliancen puheenjohtajan roolinsa lisäksi, hän jatkaa Resistancen johtajana ja Resistance-lehden päätoimittajana, ja lisäksi hän johtaa tämän ohjelman sponsorin ja National Vanguard –lehden julkaisijan, National Vanguard Booksin toimintaa.

KAS: Tervetuloa ohjelmaan, Erich.

EG: Hei Kevin, on mahtavaa olla ohjelmassa.

KAS: Ensiksi, anna minun kysyä sinulta: Kuinka sinä pystyt tekemään niin paljon? Kuinka voit kantaa niin suuren vastuun?

EG: Itse asiassa, toisinaan kysyn itseltäni saman kysymyksen. Työskentelen kellon ympäri, ollen jatkuvasti mukana yhden tai toisen asian tekemisessä, työn ollessa joko Alliancelle, kirjayhtiölle tai levy-yhtiölle.

KAS: Olet yhä myös Alliancen paikallisyksikön johtajana Clevelandissa. Olet vielä mukana toimimassa siellä.

EG: Kyllä. Minulla on hyvä paikallisosasto siellä ja jäsenet siellä ovat tunteneet minut pitkän aikaa ja tehneet työtä kanssani usean vuoden ajan. Yhdessä työskennellen yksikkö on kyennyt saavuttamaan niin paljon. Olen etsinyt jotakuta toista täyttämään paikkani koordinaattorina, mutta en vain ole vielä löytänyt oikeaa henkilöä.

KAS: On ihmeellistä, että sinä teet niin paljon. Voitko kertoa minulle hieman perhetaustastasi? Entä kuinka vanha olet?

EG: Olen 40 vuotta vanha ja synnyin ja kasvoin Clevelandissa Ohiossa. Vanhempani muuttivat tähän maahan Euroopasta 50-luvulla, tapasivat täällä ja lopulta menivät naimisiin. Isäni syntyi saksalaisessa Gottscheen maassa, jota ei enää ole olemassa. [ http://www.revilo-oliver.com/rpo/Ihr_Landchen.html ] Gottscheen, joka sijaitsi Itävallasta etelään ja joka nykyään on osa Sloveniaa, perustivat 1330 pohjoisesta Saksasta muuttaneet germaaniheimot. Maa lakkasi olemasta 1941, kun kommunistipartisaanit ajoivat gottscheelaiset pois, polttaen ja ryöstäen heidän kyliään ja tappaen ja kiduttaen monia heistä. Ne, jotka selviytyivät, pakenivat Itävaltaan jalkaisin, ottaen mukaan ainoastaan sen vähän, mitä he pystyivät kantamaan. Se oli todellinen holokausti. Tietenkään et tule lukemaan gottscheelaisten kohtalosta nykyisistä historian kirjoista. He ovat vain yksi monista etnisesti saksalaisista ryhmistä, kuten donaunsvaabialaiset, sleesialaiset ja itäpreussilaiset, jotka kärsivät suuresti ennen toista maailmansotaa, sen aikana ja sen jälkeen.

Äidilläni oli myös hyvin kova nuoruus. Hän syntyi 1938 baijerilaisessa kaupungissa Münchenin ulkopuolella Saksassa – ja hänen oli elettävä läpi kaikkien liittoutuneiden pommitushyökkäyksien sodassa. Muistathan, liittoutuneet harjoittivat systemaattista käytäntöä saksalaisten siviilikaupunkien pommittamisessa toivoen saksalaisten henkisen selkärangan ja mielten murtuvan. Dresdenin pommitus oli luultavasti kaikkein kauhein esimerkki näistä liittoutuneiden sotarikoksista. Äitini oli kertonut minulle lastentarhassa ja ensimmäisellä ja toisella luokalla kokemistaan kauhuista, ja ikkunoiden taputtamisen kuulemisesta – joka oli merkki lapsille juosta alas pommisuojaan, jotta he eivät joutuisi liittoutuneiden murhaavien pommitusten uhreiksi.

Äitini mukaan tilanne Saksassa kävi vielä pahemmaksi kaksi tai kolme vuotta sodan jälkeen kun ruokaa ei löytynyt oikeastaan mistään Saksassa. Itse asiassa, Saksan kansa oli niin aliravittu sodan jälkeen, että 92 jokaisesta sadasta vuoden 1945 aikana syntyneestä lapsesta kuoli kymmenen päivän sisällä syntymästään.

KAS: Uskomatonta. Olet jo kertonut jotain, mutta lapsuutesi on täytynyt olla taustastasi johtuen jollain tavalla erilainen kuin amerikkalainen lapsuus yleensä.

EG: Kyllä. Ensinnäkin vanhempieni Euroopassa kokemien vaikeuksien vuoksi – heillä ei käytännössä ollut mitään – en varmasti ollut hemmoteltu, kuten useimmat amerikkalaiset lapset nykyään ovat. Ja positiivisten vaikutteiden vuoksi, joita he saivat kasvaessaan kansallissosialismissa, minulle opetettiin kunniaa, itsekuria ja rodullista ylpeyttä hyvin varhaisessa iässä.

Ja, mikä on myös tärkeää, opin juutalaisongelmasta hyvin nuorella iällä. Se oli tietenkin hieman vaikeaa toisinaan: mainitsin juutalaiset lapsille koulussa ja he katsoivat minua hieman hölmönä – he eivät tienneet mistä puhuin. Myös siihen aikaan juutalainen media oli tappovaihde päällä ankarassa hyökkäyksessä saksalaisvastaisten ja valkoisenvastaisten elokuvien ja tilannekomedioiden kautta.

KAS: Sinun isäsi oli itse asiassa sotilas toisessa maailmansodassa, hän palveli itärintamalla, eikö totta?

EG: Kyllä, isäni palveli Saksan Wehrmachtissa, itävaltalaisessa vuoristodivisioonassa itärintamalla. Puna-armeijan upseeri ampui häntä kasvoihin ja jätti hänet kuolemaan. Hän kokosi rohkeutta selviytyäkseen, mutta joutui lopulta vangiksi ja lähetetyksi sotavankileirille – leirille, joka oli niin brutaali, että saksalaisten sotavankien oli seulottava hevosen ulosteita saadakseen ruokaa, etsien viljan jyviä tai mitä tahansa, mitä hevoset eivät voineet sulattaa.

Onneksi isäni puhui slaavilaista kieltä, joka teki vaikutuksen yhteen vartijoista, joka sattui "katsomaan toiseen suuntaan" kun isäni pakeni leiriltä. Hän pääsi lopulta komppaniansa yhteyteen ja jatkoi taistelua sodan loppuun, kunnes hän jäi uudestaan vangiksi ja vietti lähes vuoden brittien sotavankileirillä.

KAS: Välittikö hän mitään oppeja sinulle siitä elämänsä vaiheesta?

EG: Ehdottomasti. Hän kasvatti minuun suuren käsityksen itsekurista, kunniasta ja rodullisesta ylpeydestä- sekä tietoisuudesta. Muistan lapsena kuunnelleeni aina jännittyneenä kun isäni puhui sotakokemuksistaan. Nuorena poikana, tuijotin arpea isäni kasvoissa, mihin häntä oli ammuttu. Ja yritin kuvitella millaista olisi taistella kuolemaan asti jonkun sellaisen asian puolesta, johon uskoo.

KAS: Hän oli selviytyjä, eikö ollutkin?

EG: Ehdottomasti. Hän oli selviytyjä ja hän oli taistelija. Itse asiassa, sodan lopussa hän jopa kieltäytyi antautumasta. Hän jäi kiinni Saksan nimellisen antautumisen jälkeen.

KAS: Mikä sai hänet päättämään Amerikkaan tulemisesta?

EG: Periaatteessa se johtui siitä, että hänen alkuperäinen kotipaikkansa Gottschee ei enää ollut olemassa. Hän ajatteli kykenevänsä luomaan tulevaisuuden Amerikassa, joka oli iso, avoin ja ammattitaitoisten saksalaisten ja muiden eurooppalaisten siirtolaisten tarpeessa.

KAS: Kun olit nuorukainen, ryhdyit harrastamaan nyrkkeilyä ja tulit lopulta ammattilaisnyrkkeilijäksi. Mikä toi sinut siihen ammattiin?

EG: No, olin aina nauttinut nyrkkeilyn katselemisesta, ja pidin sitä äärimmäisenä fyysisenä haasteena miehelle. Kun olin noin 13-vuotias, menin elokuvateatteriin ja näin ensimmäisen Rocky-elokuvan. Sitten palasin takaisin seuraavana päivänä ja sen jälkeisenä päivänä. Ja tiesin juuri silloin ja siellä, mitä haluaisin tehdä isona. Nyrkkeily tuli luonnollisena minulle, ja lopulta ryhdyin ammattilaiseksi. Olin voittamaton kahdeksassa ammattilaisottelussa, joista seitsemän voittoa tuli tyrmäyksillä. Ja taistelin avoimesti rotutietoisena.

KAS: En ole koskaan kuullut nyrkkeilijän tekevän niin. Oletko ensimmäinen ja ainoa?

EG: Tietääkseni. En tiedä ketään toista. En tiedä yhtään toista urheilijaa, joka olisi esiintynyt avoimesti rotutietoisena.

KAS: Kuinka sinä teit sen? Kuinka esiinnyit nyrkkeilijänä ja rotutietoisena?

EG: Käytin kutsumanimeä "The Aryan Barbarian". Ja se oli hauskaa – katsojat joko rakastivat minua tai vihasivat minua. Toivoin voivani käyttää statustani ammattilaisottelijana puhuakseni rotuni puolesta. Ei-valkoiset urheilijat tekivät niin. Mustat urheilijat, kuten Muhammed Ali, olivat oman väkensä sankareita.

Nykyään ei ole oikeastaan ollenkaan valkoisia urheilijoita, jotka nousisivat puolustamaan rotuaan, sen pelosta, että heitä kutsuttaisiin "rasisteiksi".

KAS: Kuinka vanha olit siihen aikaan?

EG: Aloin ottamaan nyrkkeilyn tosissani lukion jälkeen ja ryhdyin ammattilaiseksi 24-vuotiaana.

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten, kun baseball-syöttäjä John Rocker antoi joitain totuuden mukaisia rotukommentteja haastattelussa, hänet kirjaimellisesti kieriteltiin tervassa ja höyhenissä mediassa ja baseballin pääsarjassa. Ikävä kyllä, hän pyysi sitten anteeksi ja kärsi tunteellisen sulamisen, hänen uransa koskaan enää palaamatta samanlaiseksi.

Mitä me todella tarvitsemme, on jonkin verran valkoisia ammattilaisurheilijoita, jotka nousevat ylös puolustamaan rotuaan. Uskon, että jos he tekisivät niin, se avaisi ovia toisille ja saisi nuoria valkoisia lapsia olemaan ylpeitä siitä, mitä he ovat.

Palatakseni nyrkkeilyyn: mistä todella pidin nyrkkeilyssä, oli se, että usein oli niin, että voitto ei tullut sille, joka oli lahjakkain tai fyysisesti lahjakkain ottelija, vaan sille, joka halusi voittoa eniten. Monesti ottelun ensimmäisten erien aikana nopeampi ja ovelampi ottelija rakentaa johdon, ainoastaan saadakseen taidottomamman vastustajansa ottamaan vastaan iskuja, kestämään sisulla sen ja myöhemmin nuijimaan voiton. Myöhemmissä erissä on usein kolme ei-fyysistä tekijää – sydän, tahto ja päättäväisyys – jotka ratkaisevat, kuka on voittaja.

Kirjoituksissani teen usein rinnastuksia nyrkkeilyn ja valkoisten rodullisen selviämistaistelun välillä, jonka me kohtaamme. Juuri nyt rotumme on vasten köysiä. Meillä on mitä tarvitaan voittoon – mutta kuinka kovasti me haluamme voittaa tämän taistelun? Kuinka kovasti olemme valmiita työskentelemään sen puolesta? Mitä olemme valmiita uhraamaan? Voitto on meidän, mutta vain, jos me tahdomme sitä.

KAS: Älykkyys ei ole itsessään tarpeeksi.

EG: Aivan. Valitettavasti monet valkoiset ajattelevat juutalaisten olevan mahtava voima ja että he ovat niin hyvin järjestäytyneitä, ettemme voi voittaa heitä. Anna minun kertoa pieni tarina; tositarina, joka tapahtui noin 12 vuotta sitten. Olin lomalla Kanadassa, istumassa järven rannalla, kun noin 30-vuotias kaveri lähestyi minua ja kysyi minulta, jos haluaisin lähteä hänen veneellään kalastamaan. Minulla ei ollut muuta menoa, joten hyväksyin hänen tarjouksensa.

Me menimme järven selälle, laskimme siimamme veteen ja hän alkoi valittaa, kuinka ylimielinen ja vaativa hänen juutalainen tyttöystävänsä oli. Ja seuraavassa hetkessä, tietämättä kuka olin, hän kertoi minulle olevansa itsekin juutalainen. Sitten hän kaivautui vielä syvemmälle omaan henkilökohtaiseen elämäänsä, myöntäen olevansa toipumassa oleva alkoholisti ja entinen heroiinin käyttäjä, joka käytti suurimman osan vapaa-ajastaan pornoelokuvien katsomiseen.

Katsoin häntä ja ajattelin mielessäni: Tämä kaveri on surkea.

Nämä juutalaiset eivät ole kaikkivoipia yli-ihmisiä. Hänellä ei ollut isoa S-kirjainta rinnassaan – vaan iso maha ja housut, jotka olivat putoamaisillaan…

KAS: (nauraa)

EG: Joka tapauksessa, eiköhän se ollut riittävästi sanottu.

KAS: Esimerkki urheilijasta, joka puhuu suunsa puhtaaksi, on jotain, josta olemme puhuneet yksityisesti – ja ei pelkästään urheilijoista, vaan myös muista valkoisista henkilöistä, jotka ovat julkisuudessa. Jos me vain saisimme yhden tai kaksi, se voisi synnyttää hyökyaallon. Varmasti monet ihmiset, jotka ovat ammattiensa huippua, mukaan luettuna poliitikot, tietävät riittävästi juutalaisesta vallasta.

EG: Aivan. Esimerkiksi, jos merkittävä valkoinen ammattilaisurheilija nousisi seisomaan rotunsa puolesta – tai jos valkoinen Hollywood-näyttelijä kuten Tom Hanks tai Mel Gibson nousisivat ja sanoisivat olevansa ylpeitä ollessaan valkoisia – me saisimme niin monia ihmisiä koputtamaan ovellemme saadakseen tietää National Alliancesta, että emme tietäisi mitä tehdä kaikille heille. Kuvittele, jos valkoinen liikemies kuten Bill Gates heräisi joku päivä ja käsittäisi olevansa valkoinen.

KAS: Joku sellaisessa asemassa oleva saattaa kuunnella meitä tänään, Erich. Jos sinä teit niin itse, sellaisella nuorella iällä, sinun on täytynyt olla jo valmiiksi rodullisesti herännyt. Milloin sinä ensimmäisen kerran aloit ajatella maailmaa rodullisesti?

EG: Niin aikaisin, kuin voin muistaa, olen aina ollut rodullisesti herännyt. Olen aina ollut ylpeä siitä, mitä olen. Ja olen aina huomannut, että rotujen välillä on eroja: ei pelkästään fyysisiä eroja, vaan myös henkisiä ja tunteellisia eroja.

KAS: Miksei massamedian ja koulujen propaganda höynäyttänyt sinua silloin?

EG: Koska terve järki selvisi voittajana. Myöskään se ei haitannut, että olin tekemisissä nyrkkeilyn kanssa, urheilussa, joka on enimmäkseen ei-valkoista. Siinä näet koko ajan selvästi rotueroja. En vihannut heitä – mutta olen mieluummin omieni kanssa.

KAS: Ymmärrän. Erich, keillä ihmisillä on ollut suurin vaikutus elämääsi ja miksi?

EG: Ehdottomasti isälläni – aivan kuten tri. William Piercelläkin, National Alliancen perustajalla ja entisellä puheenjohtajalla. Isäni auttoi sisäistämään suuren käsityksen itsekurista ja rodullisesta tietoisuudesta, kuten myös päättäväisyyden menestyä elämässä.

Ja vaikka olin aina pyrkinyt itseni parantamiseen, tri. Piercen kanssa työskenteleminen päivittäin viimeisen 12 vuoden ajan lisäsi minuun kaksi hyvin tärkeää asiaa, joita ajattelen jatkuvasti. Yksi on elämän tarkoitus ja toinen on vastuu rodulleni valkoisena ihmisenä. Hyvin harvat ihmiset nykyään ajattelevat elämän tarkoitusta tai vastuuta.

KAS: Olen samaa mieltä kanssasi. Milloin tapasit ensimmäisen kerran William Piercen?

EG: Ensimmäisen kerran tapasin tri. Piercen vuonna 1990, hieman sen jälkeen kun liityin National Allianceen. Ajoin alas Clevelandista Länsi-Virginiaan – minulta vei tosiaan tunnin ajaa hänen pihatiensä siihen aikaan, se oli niin kasvillisuuden peittämä, kivinen ja töyssyinen. Ja tri. Pierce oli ainoa henkilö, joka asui alueella siihen aikaan.

KAS: Muistan sen ajan.

EG: Kyllä. Hän oli hieman varautunut kun hän tapasi minut, hyvästä syystä – aivan kuten hän oli tavatessaan kenet tahansa ensimmäistä kertaa. Hän ja minä tunnuimme pääsevän asiaan aivan heti, ja hän näki minun olevan hyvin intohimoinen sen suhteen, mitä halusin tehdä järjestön hyväksi. Heti kun olin liittynyt Allianceen, olin kuin voimanpesä. Yritin tehdä jotain aina kun se oli mahdollista – ja jos en ollut tekemässä jotain, olin ainakin ajattelemassa jonkin tekemistä Asian hyväksi.

KAS: Voitko kertoa meille muutamia asioita, joita teit alunperin?

EG: Ensimmäisellä vierailullani päätoimistolle toin mukanani 1000 dollaria. Lastasin autoni kirjoilla kuten Turner Diaries, Hunter ja Best of Attack. Lisäksi mukanani oli kirjakatalogeja, tarroja, lentolehtisiä... Ja aloin pitää pöytää asenäyttelyissä. Ja lopulta aloin värvätä jäseniä, yhden kerrallaan. Pidin myös lehtispinkkaa autossani ja joka päivä, matkalla kotiin töistä, pysähdyin eri parkkipaikoilla ja laitoin lehtisiä tuulilasinpyyhkijöiden alle.

KAS: Sinulla on yksi parhaimmista värväystilastoista Alliancessa koskaan - onko tämä totta?

EG: Niin minulle on kerrottu. (nauraa) Menestykseni värväämisessä voidaan johtaa parista tekijästä. Yksi on sinnikkyys. Ja olen aina yrittänyt ajatella uusia ideoita, uusia tapoja saada sanomaamme perille, uusia tapoja saavuttaa ihmisiä. Ja olen aina hyvin kärsivällinen potentiaalisten värvättävien suhteen. Itse asiassa, minulta vei kolme vuotta värvätä yksi mies, joka on nyt yksi parhaista jäsenistä, joita meillä on. Kolmen vuoden ajan soitin hänelle joka toinen päivä, lähetin hänelle materiaalia useita kertoja viikossa – tavallaan hivuttelin hänet mukaan. Olin hyvin kärsivällinen hänen kanssaan. Ja sitten kun hän liittyi, hän on ollut myös todellinen voimanpesä.

KAS: Loistavaa.

EG: Myöskään en koskaan pelännyt kokeilla uusia asioita – enkä koskaan pelännyt epäonnistumista. Jos epäonnistuin jossain, nielin sen opettavaisena kokemuksena ja yritin tehdä jotain muuta.

KAS: Sinulla on sellainen "ei anneta ikinä periksi" –mentaliteetti, jollainen oli myös tri. Piercellä.

EG: Ehdottomasti. Ja voin ottaa esiin rinnastuksen nyrkkeilypäiviltäni: Oli joitain todella vaikeita aikoja, jolloin mikään ei tuntunut onnistuvan, mutta purin hammasta kovaa, ja silloin tiesin, että ainoa tapa vastustajalleni voittaa minut oli tappaa minut – enkä ollut vielä valmis kuolemaan.

KAS: (nauraa) Kun aika kului, sen jälkeen kun teit kaiken värväystyösi, lopulta tri. Pierce sai käyttöön kykyjäsi korkeammalla tasolla. Voitko kertoa jotain siitä?

EG: Lähes lennosta hän nimitti minut Clevelandin yksikön koordinaattoriksi ja aloin rakentamaan paikallisyksikköä Clevelandissa.

KAS: Minä vuonna se oli?

EG: Se oli loppuvuodesta 1990. Siihen aikaan Clevelandin paikallisyksikkö oli ainoa yksikkö, joka Alliancella oli. Meillä ei ollut toista yksikköä ennen kuin 1993, jolloin muodostimme New Yorkin paikallisyksikön.

Muistan tri. Piercen sanoneen minulle kaiken aikaa: "Jatka samaa rataa. Jatka tekemistä. Auta Alliancea pääsemään hyppyriltä." Ja lopulta toisia yksiköitä muodostettiin ja pallo alkoi pyörimään. Ja se on mitä tein. Yritän käyttää Clevelandin yksikköä esimerkkinä, jota toiset voivat seurata.

KAS: Ja useita vuosia myöhemmin tulit mukaan Resistance Recordsiin.

EG: Kyllä. Noin viisi vuotta sitten tri. Pierce pyysi minua johtamaan Resistance Recordsia, valkoisten etuja ajavaa musiikkiyhtiötä, jonka hän oli ostanut aiemmin sinä vuonna. Mietin sitä ja päätin, että antaisin parhaimpani, vaikka en ollut työskennellyt musiikkiteollisuudessa aiemmin. Tiesin suunnan, johon tri. Pierce halusi viedä levy-yhtiön, kuten musiikinkin, ja tiesin, mikä suuri kuvio oli. Meidän tarvitsi värvätä lisää nuoria ihmisiä.

Käsitin, että suuri osa nuorista ihmisistä nykyään ei yksinkertaisesti lue – johtui se sitten huonosta keskittymiskyvystä tai siitä, että on niin paljon häiriötekijöitä kuten 300-kanavaisia kaapelitelevisioita ja niin edelleen. Ymmärsin myös, että lähes kaikki nuoret ihmiset kuuntelevat musiikkia, monet heistä kuuntelevat populaarimusiikkia ja rock-musiikkia, mitä he kuuntelevat radiosta. He kuuntelevat tätä musiikkia uudestaan ja uudestaan, ja lopulta lyriikat tulevat piintyneiksi heidän mieliinsä. Jos näissä lyriikoissa olisi valkoisten etua ajava viesti, voisi toivoa, että se jäisi heidän mieliinsä – ja he alkaisivat ajatella asioita, alkaisivat kysyä kysymyksiä ja kehittämään rodullista tietoisuutta, jos heillä ei jo valmiiksi sellaista olisi.

KAS: Palataan ajassa taaksepäin vain hetkeksi, ennen kuin me menemme Resistanceen. Milloin kuulit ensimmäisen kerran National Alliancesta ja liitit sen jo kehittyneeseen rodulliseen tietoisuuteesi?

EG: Se oli vuonna 1989 kun sain tietää National Alliancesta. Siihen mennessä – vaikka olin aina ollut rodullisesti tietoinen – en ollut koskaan tiennyt yhtään organisaatiota, jossa olisin voinut käyttää kykyjäni edistääkseni Asiaa. En vain nähnyt mitään sellaista.

Sitten vuonna 1989 vanha saksalainen mies ojensi minulle kopion National Vanguard –lehdestä. Luin julkaisun kannesta kanteen, ja se totaalisesti räjäytti tajuntani, että oli jotain niin älyllisesti kirjoitettua, ilmaisten kaiken juuri niin kuin tunsin asioiden olevan. Tavallaan voisi sanoa tri. Piercen kirjoitusten koskettaneen rotusieluani. Joten tilasin muutamia vanhoja numeroita tuosta lehdestä ja niiden mukana tuli kirjakatalogi. Avasin sen ja kas kummaa, siellä oli satoja kirjoja, joita olin aina halunnut lukea, en vain ollut tiennyt mistä löytää niitä. Aloin tilata kirjan toisensa jälkeen.

Ja lopulta tiesin, mitä minun täytyi tehdä. Käsitin, että minun oli liityttävä National Allianceen. Ei ollut jossittelua sen asian suhteen. Minä liityin ja...

KAS: Ja alle kahdessa vuodessa sinä johdit Clevelandin yksikköä ja teit siitä esimerkin toisille seurattavaksi.

---

Jatkamme National Alliancen puheenjohtajan Erich Glieben haastattelua seuraavan viikon American Dissident Voices –lähetyksessämme. Ole kuuntelemassa, kun keskustelemme Glieben roolista Resistance Recordsin rakentamisessa ja evoluutiossa, vaikeista haasteista ja koettelemuksista joita National Alliance kohtasi tri. Piercen kuoleman jälkeen, merkittävästä päätöksen hetkestä, kun herra Gliebe hyväksyi uuden johtajan roolinsa, ja National Alliancen tärkeydestä rotumme tulevaisuudelle.

---

Tiedän tilaajien olevan tyytyväisiä, kun täysin uusi, täysissä väreissä oleva National Vanguard -aikakauslehden numero 124 on heidän käsissään. Se on juuri nyt painossa. Tässä jotain, mitä tulet löytämään sen sisältä:

"Determination" ("Päättäväisyys", suom. huom.), pääkirjoitukseni, joka tekee yhteenvedon siitä, että pyrkimällä hellittämättä päämääriimme, pysymme vahvoina, kun juutalainen valta väistämättä ohittaa huippunsa.

"Selling White Genocide" ("Myymässä valkoisten kansanmurhaa", suom. huom.): Kirjoittaja ja asianajaja Hugh Lincoln katsoo Luke Viscontin lipevään valkoisten pettämiseen ja hänen uuteen variaatioonsa Jesse Jacksonin yritystenkiristysjuonesta DiversityInc.

"Geologic Wonders" ("Maantieteellisiä ihmeitä", suom. huom.) fiktiivinen juttu, jonka on kirjoittanut loistava Ben Parker, vie meidät lounaiseen autiomaahan, jossa jotain hienoa ja odottamatonta tapahtuu kahdelle valkoiselle retkeilijälle.

Eloisalla Forum-osastollamme, tarjoamme kirjeitä lukijoilta "ovelasta aktivismista", National Alliancen koettelemuksista ja voitoista ja älykkyyden itseään rajoittavasta luonteesta, syistä, miksi kaikkein kehittynein rotu näyttää haluavan lakata olemasta, sekä paljon muuta.

Tärkeällä eurooppalaisten uutisten osastollamme, News from the Homelands ("Uutisia kotimaista", suom. huom.), Mark Cotterill tuo meille syvällisen katsauksen rodullisten nationalistien ja maahanmuutonvastaisten puolueiden saavutuksista ja menetyksistä hiljattaisissa eurovaaleissa.

Osastollaan Situation Terminal, But Not Serious ("Tilanne kuolettava, mutta ei vakava", partaveitsenterävä Bob Whitaker penkoo hauskalla tavalla aiheita "The CIA: Junior Keystone Cops"'; ja "Whatever Happened to the Communist Conspiracy?" ("Mitä ikinä tapahtuikaan kommunistiselle salaliitolle?", suom. huom.)

Jatkuvassa sarjassamme, jossa julkaisemme julkaisemattomia ja painosta loppuneita yhden 20. vuosisadan suurimpien ajattelijoiden, professori Revilo P. Oliverin töitä, "Postscripts by Professor Revilo P. Oliver", tri. Oliver luo katsauksen Carl Gustav Jungiin ja mahdollistuuteen saada uusi uskonto Lännelle artikkelissa "A Faith for the Future?" ("Usko tulevaisuudelle?", suom. huom.); ja artikkelissa "Only Yesterday: Revilo Oliver Looks at the Roots of White Decline" ("Vasta eilen: Revilo Oliver katsoo valkoisten rappion juuriin", suom. huom.), tri. Oliver vie meidät joskus hauskallekin, usein liikuttavalle matkalle hänen nuoruuteensa, 1920-luvun Amerikkaan, ja jäljittää valkoisen Amerikan nykyisen rappion juuria tapahtumiin ja uskomuksiin, joita hän silloin näki.

"Holocaust Commemoration, Part I" ("Holokaustin muistaminen, osa 1", suom. huom.), jonka on kirjoittanut Irmin Vinson, on paljon enemmän kuin syväanalyysi tuosta maallisesta uskonnosta, jota ajaa juutalainen etnosentrismi, joka kasvaa "holokaustin" ympärille. Se on opetusväline, joka voi avata vakuuttumattomien ihmisten mielet juutalaisen ylivallan kovalle todellisuudelle, joka väärinhallitsee kansaamme.

Aivan uusi, täysissä väreissä oleva National Vanguard No. 124:n kansi on säilyttämisen arvoinen -- haluat ehkä ostaa ylimääräisen numeron vain kehystääksesi sen. Victory Day ("Voiton päivä", suom. huom.), on Alfred Sundvallin alkuperäinen maalaus, joka esittää nuoren naisen, jonka taustalla on majesteettinen muistomerkki kukkulalla, Elämänriimu -lippujen ympäröimänä, marssimassa eteenpäin päättäväisesti. Herra Sundvall on sama taiteilija, joka maalasi Call of the Bloodin ("Veren kutsu", suom. huom.), jota käytettiin Dresdenin samannimisen cd:n kannessa.

...ja myös paljon muuta, uudessa National Vanguard -aikakauslehdessä!

Ja jos olet ajatellut tilaamista, nyt on aika tehdä se: Nousevat painokustannukset tekevät ehkä välttämättömäksi nostaa tilausten hintoja hyvin pian.

Tukkuerät lehteä -- 20 kappaletta tai enemmän -- ovat myös saatavilla aina 50 prosentin alennukseen normaalihinnasta $4 kappale. Monet jäsenistämme ja tukijoistamme myyvät näitä kirpputoreilla ja kulttuuritapahtumissa ja melkoinen joukko jopa levittää niitä säännöllisesti lehtipisteisiin minimaalisella voitolla. Sen kun vain klikkaatte lehden kuvaa yhdellä nettisivuistamme saadaksenne tilaustiedot.

Kiitos kaikille, jotka tukevat tarjoamiamme ilmaisia palveluita -- American Dissident Voices, nationalvanguard.org, natvan.com, resistance.com -- tilaamalla lippulaivajulkaisumme!

Täydelliset tiedot tilaamisesta ja massatilaushinnoista ovat saatavilla osoitteissa natvan.com ja nationalvanguard.org ja voit myös tilata netissä.

Kuuden numeron tilaus National Vanguardia on vain $18 Yhdysvaltoihin, $26 Kanadaan ja $36 muualle maailmaan. Kirjoita osoitteeseen:

National Vanguard Books
Box 330
Hillsboro WV 24946
USA

Ensi viikkoon, tässä on Kevin Alfred Strom muistuttamassa sinua, että jatkat ajatteluasi vapaasti.