Robert Benchley sanoi kerran, että maailma voidaan jakaa kahteen eri ihmisryhmään – niihin, jotka jakavat maailman kahteen eri ihmisryhmään ja niihin, jotka eivät tee niin. No, aion tänään itse tehdä kahtiajakoa (vaikkakin saatan kuulostaa dualistilta, jota en ole; universumi on liian monimutkainen jotta sellaiset laajat pelkistelyt voisivat pitää paikkansa). Aion tarkastella kahta perustaipumusta, jotka näen niiden valkoisten keskuudessa, jotka välittävät rotumme ja sivilisaatiomme tulevaisuudesta: optimismia ja pessimismiä. On paljon sanottavaa kummaltakin puolelta.

Rotumme tilan pessimistisen arvion teki ehkä parhaiten edesmennyt ystäväni Revilo Oliver, joka oli niin pessimistinen, että hän uskoi rotumme tuhon tapahtuneen jo 1970-luvulla – hän jopa nimesi pitkäaikaisen kolumninsa "Postscripts" ajaakseen ideaa. Ja optimistinen näkökanta tuotiin esille tri. Charles Elliksen ei-vielä-julkaistussa puheessa viime viikon National Alliance Leadership Conferencessa, nimeltään "Why We’re Going to Win".

Oliver viittasi usein rotumme olevan "itsensä tuhoon tuominnut". Hän huomautti, että valkoiset idiootit olivat tuominneet itsensä kuolemaan olemalla suosiollisia tasa-arvolle ja monirotuisuudelle. Heidän täytyy kärsiä kohtalonsa, siis heidän itsensä aikaansaama kohtalo. Lainaan osittain Oliverin vuonna 1982 kirjoittamasta tekstistä valkoisesta Rhodesiasta, nykyisestä Zimbabwesta. Se kertoo valkoisista tasa-arvon kannattajista, mitä he ovat aikaansaaneet ja mitä he ansaitsevat:

"Mikäli olisit jumala ja katsoisit maahan vuonna 1970, olisit nähnyt ne 210 000 valkoista miestä ja naista Rhodesiassa julistamassa itsensä itsenäiseksi valtioksi epätoivoisessa yrityksessään säästää henkensä ja omaisuutensa heitä ympäröiviltä villeiltä. Ja olisit nähnyt Britannian valkoiset miehet ja naiset, Yhdysvaltain valkoiset miehet ja naiset, Kanadan, Australian ja Etelä-Afrikan valkoiset miehet ja naiset sekä Euroopan valkoiset miehet ja naiset – olisit nähnyt nuo [yli] 500 000 000 valkoista miestä ja naista jotka muodostavat 10 % maapallon väestöstä ja jotka voisivat yhä hallita maailmaa, mikäli heillä olisi jäljellä vähänkin itsekunnioitusta ja miehuutta, liittoutumassa Rhodesian 210 000 heimoveljeä vastaan ja päättäen tuhota heidät.

Olisit nähnyt käytännössä koko valkoisen rodun inspiroituvan sairaasta sadismista ja kieroutuneesta vihasta omiaan kohtaan, joka yksin on syynä heidän murhaavaan yksimielisyyteensä. Ja katsoessasi vuonna 1981, olisit nähnyt 500 000 000 ihmisen vihan ensihedelmät omiaan kohtaan: kuten lehdistön valokuvaajat, olisit nähnyt mustien apinaihmisten hilpeät virnistykset kun he hajottivat Cecil Rhodesia kuvaavan pronssipatsaan, joka symboloi kaikkien valkoisten tuhoamista."

Jopa heidän, jotka vastustavat Oliverin värikästä kieltä, täytyy myöntää, että hänen visionsa Zimbabwen valkoisten teurastuksesta –- ja nyt Etelä-Afrikassa -– on pitänyt täysin paikkansa. Uusi monirotuinen valtio katsoo toiseen suuntaan kun murhaavat mustien jengit silpovat ja teurastavat tuhansittain valkoisia miehiä, naisia ja lapsia kaikista hirvittävimmällä tavalla. Ja juutalaisten hallitsema media kertoo vähemmän meneillään olevasta kansanmurhasta kuin Janet Jacksonin nänneistä.

http://www.nationalvanguard.org/story.php?id=913
http://www.nationalvanguard.org/story.php?id=1324
http://www.nationalvanguard.org/story.php?id=1133

Oliver jatkaa:

"Ja mikäli olisit jumala, oikeudenmukainen jumala, ja näkisit valkoisten rodullisen tuhoutumisen kaikessa kurjuudessaan, etkö olisi lähettänyt taivaasta puhdistavia tulia tuhotaksesi niin rappioituneen rodun? Hänen sijassaan, minä olisin.

Tiedän, mitä valkoisen rodun uskonpuolustajat sanovat. He sanoisivat, että ne 500 000 000 valkoista miestä ja naista eivät oikeasti halunneet nähdä Rhodesian valkoisten naisten raiskausta ja silpomista ja Rhodesian valkoisten miesten silpomista ja kiduttamista kuoliaaksi. Eivät he oikeasti tahtoneet sitä. He eivät vaan välittäneet. ...Ja he olivat äänestäneet pettureita hallitsemaan itseään ja he olivat liian pelkureita protestoimaan. Valkoiset ovat täynnä rakkautta ja veljeyttä -– niin täynnä, että järjestävät itse omien lastensa raiskauksia ja teurastuksia villien toimesta.

... Mikäli sinä olisit oikeudenmukainen jumala ja kuulisit sellaisia tekosyitä, sellaista valitusta, olisitko lähettämättä puhdistavia tulia? En minäkään.

...Ja niin [Rhodesiassa] ...he tuhoavat ilolla pronssipatsaan, joka esittää miestä, joka kerran halusi sivistää Afrikan, lempeästi uskoen, että hänen oma rotunsa pysyisi sivistyneenä.

Mutta puhdistavia tulvia tai liekkejä ei tipu taivaasta siihen syöpäpesäkkeeseen, joka on nyt "Zimbabwe". Eivätkä ne lankea niiden valkoisten valtioiden päälle, jotka tappoivat Rhodesian.

Ei tulvaa, ei suurpaloa lankea syyllisten päälle. Ei ole jumalaa. Mutta, odotas hetkinen. Ehkä on olemassa oikeudenmukainen jumala ja hän on pidätellyt oikeudenmukaisen kostonsa salamia koska hän on tuominnut tuon rappeutuneen rodun paljon tuskallisempaan, hitaampaan ja kauheampaan kuolemaan, jonka heidän oma itsemurha-hulluutensa aiheuttaa."

Oliverin sanoissa on voimakkaita totuuksia. Ja syvää pessimismiä. Oliver sanoi kerran, että hän oli saavuttanut "kokonaisvaltaisen pessimismin", tarkoittaen "täydellistä pessimismiä" rotumme tulevaisuutta kohtaan. Mutta niin suuresti kuin tri. Oliveria arvostankin (mielestäni hän oli yksi 1900-luvun mahtavimpia amerikkalaisia), huomaan, että jokaista 20 syvästi pessimististä artikkelia kohti kuten tämä, oli 19 pientä mutta sitkeää toivonkipinää, että hänen kirjoituksensa toimisi inspiraationa valkoisille miehille ja naisille, jotka jonain päivänä rakentaisivat uuden sivilisaation tämän raunioille. Ja kun näet näiden kirjoitusten monumentaalisen perinnön, jonka hän jätti meille ja sen työn ja energian, jota tämä perintö edustaa, näet Oliverin toivon todellisen laajuuden ja sen, että hän sai jotain aikaan. Hän aloitti patrioottisen työnsä 46 vuoden ikäisenä eikä lopettanut ennen kuin kuoli 86-vuotiaana – ja hänen aikaansaannoksensa oli suurempaa viimeisellä vuosikymmenellään kuin ensimmäisellään.

Toinen mies, jota kunnioitan suuresti, on tri. Charles Ellis. Kirjoittaessani tätä on kulunut vain muutama päivä siitä, kun kuulin hänen puheensa "Why We’re Going to Win" -– jonka toivoin voivani julkaista jossain vaiheessa kirjallisena. Siinä tri. Ellis kertoo meille, että valkoisilla on monia syitä uskoa, että he tulevat menestymään taistelussa vapaudesta ja itsenäisyydestä. Hän lisää, että meidän täytyy painottaa näitä toiveikkaita merkkejä, koska pimeyden hehku ja väistämätön tuho ovat huonoja keinoja inspiroida ihmisiä toimimaan.

Hän huomioi, että –- huolimatta uhkaavasta väestötilastollisesta kehityksestä -– tällä hetkellä on olemassa enemmän valkoisia kuin koskaan historiassa. Hän olisi voinut lisätä, että huolimatta valtavasta sekoitusta suosivasta propagandasta, koulujen ruokalat ovat yhtä eroteltuja kuin aina ja niin ovat myös 90% aviovuoteista –- ja naapurustoista. Juutalaisten aloittama taistelu rodunsekoituksesta kaikille paitsi heille itselleen on taistelua luontoa vastaan -– ja on todella vaikeaa voittaa, kun luonto on vihollisesi.

Tri. Ellis huomioi, että ympäri maailmaa eri rotujen ihmiset heräävät huomaamaan juutalaisen vallan petollisen ja vaarallisen luonteen, ja he reagoivat sitä vastaan. Juutalaisten vallan merkittävä väheneminen tarkoittaa voittoa valkoisille, huolimatta siitä, että useat niistä, jotka taistelevat juutalaisten valtaa vastaan, eivät ole valkoisia. Eurooppa yrittää pitää aisoissa sionistien sotia ja alkaa vastustaa juutalaisten johtamaa islamisointia. Miljardi muslimia tahtoo poistaa syövän aivan kuten mekin. Useat näistä ihmisistä kannattavat rotuoppia eivätkä välitä, jos valkoiset tahtovat myös oman rodullisen yhteiskuntansa.

Tri. Ellis kertoo meille voimakkaan esimerkin omasta elämästään. Hän hoitaa ammatissaan potilaidensa psykologisia ongelmia, useat heistä eivät ole valkoisia. Hän teki loistavaa jälkeä ja hänen potilaansa ja potilaidensa vanhemmat rakastivat häntä. Mutta kun juutalaiset ja monirotuisuuden kannattajat huomasivat hänen kuuluvan National Allianceen, aloittivat he painostuskampanjan hänen kotiosavaltiossaan Alaskassa, tehden hänelle mahdottomaksi saada töitä, yrityksenään tuhota hänet. He aiheuttivat hänelle joitain tappioita, mutta hän ei suostu taipumaan -– ja hän on yhä töissä. Kun määrätyt tahot eivät enää käyttäneet hänen palveluksiaan, useat hänen asiakkaistaan suuttuivat. Tri. Ellis oli paras mies heidän lapsilleen, vihaiset asiakkaat kirjoittivat. He sanoivat tahtovansa tri. Ellisin tai ei ketään. Ainoastaan tri. Ellis kelpaisi. Kyllä, he olivat lukeneet juutalaisten kirjoittamat kauhutarinat siitä, että tri. Ellis oli "natsi", että hän oli niin äärettömän paha valkoinen mies, että hän oikeasti uskoi, että hänen rotunsa tulisi saada elää. Mutta noilla tarinoilla ei ollut väliä heille –- ja nuo ihmiset, nuo valittavat vanhemmat, olivat lähes kaikki ei-valkoisia. Ja he vaativat tri. Ellisin paluuta. Silloin tri. Ellis ymmärsi, että olimme voittaneet -– että olimme oikeasti voittaneet sodan. Kaikki tästä hetkestä eteenpäin on vain yksityiskohtia, vain välikohtauksia matkalla Yiddish Waterloohon. Tri. Ellisin optimismi sisältää mielestäni yhtä paljon totuutta kuin tri. Oliverin pessimismi.

Kumpi on siis parempaa meille; optimismi vai pessimismi? Vastatakseni tuohon minun täytyy muotoilla rodullinen tilanteemme pelkistetysti, pienenä tarinana.

Nukut kiskoilla. Vieressäsi on pokkari, nuori tyttäresi ja Jacques Derrida (Juutalainen "dekonstruktionisti", "filosofi"). Heräät ja huomaat junan horisontissa, lähestyen samaa raidetta pitkin jolla istut. Näet junan tulevan. Tyttäresikin näkee junan tulevan ja sanoo "Isi, juna tulee; minä pelkään."

Sinä vastaat: "Älä huoli, kultaseni; menemme pois raiteilta. Ei ole mitään syytä huoleen."

Derrida kohottaa sormensa ja sanoo tärkeästi: "Ei tosiaankaan ole mitään huolenaihetta! Eikä ole tarvetta siirtyä, ainakaan nopeasti. Etkö ole kuullut Zenosta, joka opetti ettemme koskaan pääse pisteestä A pisteeseen B? Samoin on junan kanssa. Junalla kestää ikuisuus tulla tänne. Ja lisäksi on paljon opittavaa junan lähestymisen kokemuksesta, eikö? Ja vaikka useat junat on tehty teräksestä, on silkkaa ennakkoluuloa olettaa, että tämä on. Ethän voi tietää, onko tämä tehty vaahtokarkeista ja sinun täytyy tuomita tämä yksilönä. Anna sen tulla lähemmäksi ennen kuin teet ennakkoluuloisen päätöksen! Ja sillä aikaa kun teet sitä, heitä minulle lompakkosi, jotta voit maksaa syvällisestä filosofisesta neuvostani". Samalla kun hän luennoi sinulle ja tyttärellesi, hyppää hän raiteilta turvaan.

Ja tyhmästi Derridan neuvoa uskoen pysyt raiteilla, rauhoittelet tytärtäsi, ja ryhdyt lukemaan kirjaa odotellessasi, että juna tulee lähemmäksi jotta voit "arvioida sen reilusti". Derrida säteilee, vaikkakin hän silti haluaa kaikki rahasi, koska annoit hänelle vain viisikymppisen.

Mutta lähestyvää junaa ei voi olla huomaamatta. Sen moottori ja ujellus on äänekästä ja se lähestyy uhkaavasti, pimentäen puolet taivaasta. Viime hetkellä huomaat, että Derrida valehteli sinulle ja että olet ollut hölmö. Tartut tyttäreesi ja hyppäät pois junan tieltä. Etkä kyynelehdi kun Derrida, joka vielä viime hetkillä yrittää pitää sinua raiteilla ja napata lompakkosi, kohtaa sen kohtalon, jonka hän oli suunnitellut sinulle. Veturi, joka ei todellakaan ole tehty vaahtokarkeista, murskaa hänen kallonsa. Rauhallisesti tutkit hänen taskunsa ja löydät valtavan määrän varastettuja lompakoita ja koruja, jotka palautat niiden oikeille omistajille.

Sitä hetkeä, jolloin juna oli osumassa –- sitä hetkeä, jolloin vihdoin teit oikean päätöksen -– ei voida kutsua optimismin tai pessimismin hetkeksi. Se oli realismin hetki. Se oli viimeinkin todellisen tietouden hetki. Ymmärsit ne hirvittävät seuraukset, mitkä olisivat koituneet siitä, jos olisit jäänyt raiteille. Vihdoin näit sen valehtelijan läpi, joka yritti pitää sinut siellä jotta hän voisi juhlia ruumiillasi. Se ei ollut pessimismiä, koska samalla hetkellä näit, että seuraukset eivät olleet pakon sanelemia. Näit mitä pystyit tekemään sille.

Ja kun näit, mitä voisit tehdä pelastaaksesi tyttäresi ja itsesi -– ja teit sen –- se ei ollut optimismia. Se ei ollut silkkaa unelmaa onnellisesta laaksosta uskoen, että se olisi totta, kun olit joutumassa pyörien alle. Ei. Se selvyyden ja toiminnan hetki oli realistinen ja toimesi olivat käytännöllisiä ja tehokkaita.

Tarvitsemme annoksen optimismia, koska meidän täytyy alati arvioida kaikkia positiivisia voimia ja tosiseikkoja, joita meillä on käytössämme, jotta voimme käyttää niitä tehokkaasti kun siihen on mahdollisuus. Tämä antaa toivoa ja positiivisen mielen siitä, että voimme saada aikaan menestystä, se on tärkeää menestykselle kaikissa pyrkimyksissä -– erityisesti, kun värvätään ihmisiä ainoaan asiaan, jolla on jotain väliä.

Tarvitsemme myös annoksen pessimismiä, koska meitä täytyy alati muistuttaa niistä erittäin voimakkaista voimista, jotka ovat meitä vastaan. Jotta otamme ne vakavasti, arvioimme heitä realistisesti ja muistamme aina sen valtavan vastuun, jonka kannamme lastemme tulevaisuudesta. Sitä ei mikään muu rotu tai muut ihmiset tee puolestamme. Vihamielisessä ja kilpailullisessa maailmassa meidän täytyy käyttää kaikki voimamme ja nerokkuutemme varmistaaksemme sen tulevaisuuden.

Lyhyesti, kokonaisvaltainen pessimismi tai optimismi johtaa meitä harhaan. Me tarvitsemme realismia ja selkeyttä oman luonteemme tosiasioista ja maailmasta ympärillämme. Ja mielestäni tarvitsemme myös toivoa. Toivon mahtavin lähde ei ole mikään "kaikki järjestyy" –mantra vaan sen ymmärtäminen, että teemme itse oman tulevaisuutemme yhtenäisellä toiminnalla. Ja niin tulemme pääsemään pois kuoleman raiteilta -– ja ne vaarat, jotka vältämme, tulevat todennäköisimmin tuhoamaan ne, jotka yrittävät pitää meitä siellä. Ja jälleen vapaina ja ikuisesti heränneinä, teemme uuden ja paremman maailman tuleville sukupolville.

***

Aivan uusi, täysissä väreissä oleva National Vanguard No. 124:n kansi on säilyttämisen arvoinen -- haluat ehkä ostaa ylimääräisen numeron vain kehystääksesi sen. Victory Day ("Voiton päivä", suom. huom.), on Alfred Sundvallin alkuperäinen maalaus, joka esittää nuoren naisen, jonka taustalla on majesteettinen muistomerkki kukkulalla, Elämänriimu -lippujen ympäröimänä, marssimassa eteenpäin päättäväisesti. Herra Sundvall on sama taiteilija, joka maalasi Call of the Bloodin ("Veren kutsu", suom. huom.), jota käytettiin Dresdenin samannimisen cd:n kannessa.

...ja myös paljon muuta, uudessa National Vanguard -aikakauslehdessä!

Ja jos olet ajatellut tilaamista, nyt on aika tehdä se: Nousevat painokustannukset tekevät ehkä välttämättömäksi nostaa tilausten hintoja hyvin pian.

Tukkuerät lehteä -- 20 kappaletta tai enemmän -- ovat myös saatavilla aina 50 prosentin alennukseen normaalihinnasta $4 kappale. Monet jäsenistämme ja tukijoistamme myyvät näitä kirpputoreilla ja kulttuuritapahtumissa ja melkoinen joukko jopa levittää niitä säännöllisesti lehtipisteisiin minimaalisella voitolla. Sen kun vain klikkaatte lehden kuvaa yhdellä nettisivuistamme saadaksenne tilaustiedot.

Kiitos kaikille, jotka tukevat tarjoamiamme ilmaisia palveluita -- American Dissident Voices, nationalvanguard.org, natvan.com, resistance.com -- tilaamalla lippulaivajulkaisumme!

Täydelliset tiedot tilaamisesta ja massatilaushinnoista ovat saatavilla osoitteissa natvan.com ja nationalvanguard.org ja voit myös tilata netissä.

Kuuden numeron tilaus National Vanguardia on vain $18 Yhdysvaltoihin, $26 Kanadaan ja $36 muualle maailmaan. Kirjoita osoitteeseen:

National Vanguard Books
Box 330
Hillsboro WV 24946
USA

Ensi viikkoon, tässä on Kevin Alfred Strom muistuttamassa sinua, että jatkat ajatteluasi vapaasti.