Lokakuussa 1997 clintonistat juhlivat Amerikan historian huippuhetken 40 vuotispäivää sen marssilla kohti Uutta maailmanjärjestystä, hetkeä, jonka muisto saa jokaisen clintonistan silmät vettymään ja palan hänen kurkkuunsa. Se oli se hetki vuonna 1957, kun liittovaltion hallitus lähetti joukkoja Little Rockin kaupunkiin Arkansasissa, pakottamaan pistimillä uhaten Little Rockin vain valkoisille tarkoitetun Central High Schoolin rodulliseen integraatioon, eivätkä Little Rockin asukkaat nousseet kapinaan. Clintonistat tykkäävät vieläkin kerskua toisilleen tästä vihatuista valkoisista rasisteista, jotka halusivat pitää mustat poissa Central High Schoolista, saadusta helposta voitosta. Bill Clinton teki erityisen matkan takaisin Little Rockiin muutama viikko sitten johtaakseen kerskumista.

Tänä päivänä Central High Schoolin opiskelijoista on 60 prosenttia mustia, ja olosuhteet ovat muuttuneet sen mukaisiksi. Kaksi järjestöni National Alliancen jäsenistä on high school -opettajia Arkansasissa, ja he kirjoittivat minulle kommentoidakseen omia kokemuksiaan tämän päivän Arkansasin kouluissa, ja he kertoivat myös kollegojensa kommentteja, joita oli julkaistu paikallisissa sanomalehdissä. Et tietenkään tule löytämään mitään niistä New York Timesista tai Washington Postista, koska ne eivät ole sopivia uutisia. Eräs opettaja kirjoitti minulle, että samalla kun 40-vuotis -sekoilu oli menossa Central High:ssa, koulussa sattui jengitappelu, johon osallistui arviolta 40 mustaa oppilasta. Sen lopettamiseksi vaadittiin kuusi poliisimiestä pippurikaasujen kanssa. Se on melko rutiini-hommaa Central High:ssa nykyään. Muut opettajat raportoivat yleisössä olevien meluavien mustien koulun näytelmien keskeyttämisestä sekä opettajien turhautumisesta siihen tosiasiaan, että he eivät saa tehdä mitään kontrolloidakseen mustia oppilaita. Koulun johtajat pelkäävät pitää kirjaa koulusta määräajaksi erottamisista ja pois potkimisista, joissa näkyisi suhteettoman suuri mustien häiriköiden määrä.

Little Rockin koulut toimivat vieläkin erilaisten oikeuden määräysten alaisina, ja oikeusistuimien määräämät clintonistat (heitä kutsutaan deseg monitoreiksi, suom. huom.) tarkkailevat hyvin tarkasti kaikkea kouluissa, mikä liittyy rotuun. Eräs opettaja kirjoittaa: "Kun deseg monitorit tulevat luokkaani, he eivät kysele minulta mitään opetussuunnitelmaan tai opiskelijoiden menestykseen liittyvää. He laskevat mustat ja valkoiset naamat ja varmistavat, että minulla on afroamerikkalaisia esittäviä julisteita seinillä. Sillä ei ole mitään väliä, että opetan brittiläistä kirjallisuutta". "Deseg monitorit" luokkahuoneissa: eikö kuullostakin orwellilaiselta, joltain George Orwellin novellista Vuonna 1984? Itseasiassa se on clintonilaista. On todella häpeällistä, että annamme sen tapahtua Amerikassa.

Todellinen häpeä meille ei ole se, että mustat oppilaat järjestävät jengitappeluita ja käyttäytyvät muutenkin niin kuin he aina käyttäytyvät; se on se, että lähes 40 prosenttia Central High:n opiskelijoista on edelleen valkoisia ja heidät on alistettu tällaiseen ympäristöön. Little Rockin koululautakunta kykenee pitämään valkoisten opiskelijoiden vähemmistön ennen täysin valkoisessa Central High:ssa tekemällä siitä niinsanotun "magneetti" -koulun, jossa on monia vaativia kursseja joita muissa high schooleissa ei ole tarjolla. Clintonistat haluavat pitää koulut rodullisesti integroituina, ja niinpä heidät on pakotettu soveltamaan tällaisia strategioita kuin magneettikoulut, mutta he eivät oikeasti pidä näiden juttujen toteutumisen yksityiskohdista. Se mitä on tapahtunut Central High:ssa on se, että oppilaat ovat ottaneet rotuerottelun uudelleen käyttöön: koulun oppilaista yleensä 39 prosenttia on valkoisia, mutta he muodostavat lähes 90 prosenttia poikkeuksellisen lahjakkaille oppilaille tarkoitetuista kursseista ja 87 prosenttia ylemmistä luokista. U.S. News & World Reportissa oli suuri artikkeli muutama viikko sitten, joka totesi tämän tosiasian ja kysyi, mitä voidaan tehdä täydellisen rotujen sekoittamisen aikaansaamiseksi Central High:ssa ja muissa maan julkisissa kouluissa. Clintonistat ovat aina ylenkatsoneet kouluja, jotka erottelevat opiskelijoita erilaisiin luokkiin kykyjen perusteella "epädemokraattisina". Rodullisesti sekoitettujen koulujen tapauksessa kykyjen seurannalla on myös nolo seuraus erojen paljastajana kyvyissä mustien ja valkoisten välillä.

No, rotu ei ikävä kyllä ole ainoa ongelma Amerikan kouluissa -- vaikkakin se on iso ongelma, varsininkin suurkaupungeissa. Rodullinen integrointi on se, joka on tuonut huumeet, jengitappelut, luokkahuoneraiskaukset, opettajien pahoinpitelyt ja yleisen kurittomuuden ilmapiirin lastemme koulutukseen. Mutta sama porukka, joka kampanjoi rodullisen integraation puolesta 40 vuotta sitten on kampanjoinut myös muunlaisten muutosten puolesta, ja pitkällä tähtäimellä nämä muutokset voivat osoittautua vähintään yhtä tuhoisiksi.

Annan muutaman omaan kokemukseeni perustuvan esimerkin. Saan melkoisia määriä kirjeitä ihmisiltä eripuolilla Yhdysvaltoja, ja yksi asioista, jolla on suuri vaikutus minuun, on prosentuaalisesti suhteellisen suuren aikuisväestön osan kyvyttömyys käyttää englantia tehokkaasti tai oikein. Lausuminen, tavaus ja oikeinkirjoitus ovat hyvin usein olemattomia. Nämä ihmiset, jotka kirjoittavat minulle, ovat lähes kaikki high schoolista valmistuneita ja monet heistä ovat myös yliopistosta valmistuneita, jotkut hyvin korkeilla arvosanoilla, mutta he ovat epäonnistuneet siinä, kuinka englantia opitaan käyttämään niin kuin joskus opittiin jo ensimmäisillä luokilla.

Lapsena kävin kouluja viidessä koulupiirissä Virginiasta Teksasiin, ja uskon, että standardit näissä kouluissa olivat pelkkää keskitasoa. Mutta standardit olivat sellaisia, että merkittävä osa ihmisistä, joilta saan kirjeitä tänä päivänä, eivät olisi saaneet läpäistä näitä kouluja sillä heikkotasoisella englanninkielen käytöllään, mitä heidän kirjeissään näkee. Eikä kyse ole siitä, että nämä ihmiset eivät olisi älykkäitä. He eivät vain oppineet englantia, ja olen jo pitkään murehtinut sitä, miksi näin on.

Me kaikki tietenkin ymmärrämme, että kouluja on tyhmennetty, jotta niistä saataisiin sellaisia, joissa mustat voisivat pärjätä. Mutta tämän ei pitäisi tehdä mahdottomaksi sitä, että valkoiset, jotka haluavat oppia, voisivat oppia. Keskustelin tästä ongelmasta erään suuren amerikkalaisen yliopiston koulutusasiain professorin kanssa viime viikolla, ja hän selitti minulle, että pelkästään rodullista integraatiota kannattavat ja egalitaristit eivät ole muuttaneet koulutusjärjestelmäämme. Feministit ovat linnoittautuneet lujasti koulutusosastoihin, jotka kouluttavat opettajiamme ja suunnittelevat koulujen opetussuunnitelmia. Ja antakaas kun kerron teille, että jos on olemassa joku porukka, jolla on vielä sekopäisempiä ja tuhoisampia ajatuksia kuin rodullisilla egalitaristeilla, niin ne ovat feministit. Heillä on ollut kiire feminisoida lastemme koulutus ja se näkyy niiden amerikkalaisten kasvavassa määrässä, jotka eivät hallitse englantia tehokkaasti. Avain tämän ymmärtämiseen on se tosiasia, että feministit eivät pelkästään promotoi feministisen propagandan opetusta kouluissa -- joka kieltää merkittävät erot miesten ja naisten välillä, muunmuassa -- mutta he ovat myös muuttamassa tapaa, jolla lapsiamme opetetaan, saadakseen sen paremmin sopimaan yhteen omien ajatustensa kanssa.

Feministit, esimerkiksi, ovat aina olleet kilpailua vastaan. He pitävät kilpailullisuutta maskuliinisena piirteenä, ja he yrittävät tukahduttaa sitä kaikin mahdollisin tavoin. He ovat liittoutuneet rodullisten egalitaristien kanssa saavuttaakseen oppilaiden luokittelun lopettamisen. Selvien standardien ja oppilaiden luokittelu niiden pohjalta numeerisesti heidän suoriutumisensa mukaan näihin standardeihin nähden, on heille kauhistus. He näkevät sen oppilaille psykologisesti haitallisena -- varsinkin niille, jotka saavat huonoja tuloksia. He pitävät enemmän lämpimästä ja pehmeästä lähestymistavasta oppilaiden arvioinnissa. Heidän tavoitteensa luokassa on yhteistyö, sen sijaan, mitä he kutsuvat "kovaksi kilpailuksi". He rakastavat komiteoita ja ryhmätöitä ja konsensusta. He haluavat nähdä oppilaiden oppivan ryhmänä, jossa fiksummat oppilaat auttavat tyhmempiä oppilaita. He haluavat, että ongelmat keskustellaan kuoliaaksi ryhmässä. Ei ole juurikaan heidän ajatustensa liioittelua sanoa, että aina kun oppilasryhmän jäsenet ovat eri mieltä vastauksesta kysymykseen tai ongelmaan, feministit haluavat nähdä oppilaiden äänestävän oikeasta vastauksesta. Heillä todellakin on erilainen näkemys todellisuuden luonteesta.

Feministit eivät myöskään halua asettaa paljoa painoa säännöille. Se tuhoaa luovuuden, he uskovat. Säännöt ja yksityiskohdat pitäisi asettaa toiselle sijalle ja oppilaille pitäisi tarjota "kokonaiskuva" sen sijaan. Heidän pitäisi voida puhua aiheesta suurpiirteisesti sen sijaan, että he murehtisivat yksityiskohdista. Ja feministit eivät paljoakaan välitä analyyttisestä lähestymistavasta aiheeseen. Analysointi on liian maskuliinista.

Mitä kaikki tämä tarkoittaa mitä tulee englannin opettamiseen oppilaille, on, että oikeinkirjoituksen, välimerkkien ja tyylien sääntöjä laiminlyödään ja sen sijaan oppilaille annetaan "tuntuma" siitä, mikä on standardia englanninkieltä.

Tässä on täsmällinen esimerkki tavasta, jolla feministinen vaikutus koulutukseemme on vaikuttanut amerikkalaisten oman äidinkielensä hallintaan. Kun olin oppilaana viidennellä tai kuudennella luokalla, eräs tärkeimmistä työkaluista, joita opin oikeinkirjoksen ymmärtämiseen, oli lauseiden pilkkominen. Tähän kuului lauseen hajoittaminen pää- ja sivulauseisiin sekä niiden suhteisiin: subjekteihin, predikaatteihin, konjunktioihin, objekteihin, prepositioihin yms. Minun piti sovittaa jokainen sana lauseessa tiettyyn rakenteelliseen kohtaan, joka korosti sanan roolia suhteessa toisiin sanoihin. Tuntuu, kuin olisin joka ilta parin vuoden ajan pilkkonut lauseita. Ja minut pyydettiin taululle tekemään sitä satoja kertoja. En nauttinut siitä, mutta se opetti minua katsomaan kieltämme analyyttisesti. Se antoi minulle tavan rakennella lauseita samalla tavalla kuin arkkitehti suunnittelee rakennuksia: hyvin käytännöllinen tapa, mielestäni.

Mutta useimmat tämän päivän high schoolista päässeistä -- eivät kaikki, mutta useimmat -- eivät ole koskaan pilkkoneet lausetta. Koko konsepti on heille täysin vieras. Sen sijaan heitä on opetettu näkemään englanninkielen "kokonaisuus", saamaan "tuntuma" siitä. Feministit halveksuvat pilkkomista: liian analyyttistä, liian maskuliinista. He ovat onnistuneet kitkemään sen suurimmasta osasta opetussuunnitelmaa. Seuraus on se, että useimmat high schoolista päässeistä eivät osaa käyttää englantia järkevän tasoisella tarkkuudella. He eivät oikeastaan hallitse kieltä. Tietenkin he pystyvät yleensä sanomaan mitä tarkoittavat kirjoittaessaan kirjettä, ja se riittää useimmissa tapauksissa. Tarkkuuden taantuminen siinä, miten keskivertoamerikkalainen käyttää englantia sopii enemmän tai vähemmän yhteen koko sivilisaatiomme tai yhteiskuntamme taantumisen tason kanssa.

Tämä taantuminen riittää siihen, että useimpia amerikkalaisia ei enää häiritse sen vanhan seksistisen säännön unohtaminen, että pronominin täytyy sopia antecedenttiin, ja niinpä kielestä voidaan tehdä poliittisesti korrektimpaa hälyttämättä liian monia ihmisiä. Esimerkiksi, oikeinkirjoituksen vanhoina huonoina aikoina opettaja olisi voinut ilmoittaa luokalle: "Jokaisen oppilaan, joka haluaa valmistua luokkatoveriensa kanssa, täytyy tehdä kaikki kotiläksynsä." Tänä päivänä poliittisesti korrekti opettaja ilmoittaa sen sijaan: "Kaikkien oppilaiden, jotka haluavat valmistua luokkatoveriensa kanssa, täytyy tehdä kaikki kotiläksynsä." Sinun täytyy myöntää, että tämä on hieman vähemmän tarkka, hieman avoimempi väärinkäsityksille, -- vaikka jokainen järkevä ihminen arvaa, mitä opettaja mahdollisesti tarkoitti. Tärkeä seikka tässä kuitenkin on se, että feministit pysyvät tyytyväisinä.

Ehkäpä vaikuttaa typerältä murehtia sellaisista asioista kuin englanninkielen hallinnan rapautumisesta keskivertoamerikkalaisen kohdalla aikana, jolloin koko yhteiskuntamme on sellaisten ihmisten hyökkäyksen kohteena, jotka ovat päättäneet tuhota meidät. Miksi meidän pitäisi edes ajatella lauseiden pilkkomista tai pronominien sopimista antecedenttiin kun meillä on ei-valkoisten maahanmuuttajien tulva joka vain kasvaa, kun rotujen väliset avioliitot rehottavat, ja kun Bill Clinton on Valkoisessa talossa? Miksi meidän pitäisi edes vaivata itseämme koulujen asteittaisella tyhmistämisellä kun meillä on pettureiden ja rikollisten hallitus, jotka kiihkeästi tukahduttavat vapauttamme yksilöinä ja suvereenisuutta kansakuntana ja raahaamassa meitä Uuteen maailmanjärjestykseen?

Tietenkin, jos voisimme jollain nopealla, suoralla ja yksinkertaisella tavalla pysäyttää ei-valkoisten maahanmuutto, rotujenväliset avioliitot, saada Bill Clinton ulos Valkoisesta talosta, päästä eroon muista pettureista ja rikollisista Washingtonissa ja palauttaa hallituksemme terveys ja rehellisyys, se olisi sitä, mitä meidän pitäisi olla tekemässä, sen sijaan, että murehtisimme kaikista niistä yksityiskohdista mitä kouluillemme on tehty. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki tämä nivoutuu yhteen. Ratkaistaksemme isoja ongelmia, meidän täytyy ensin ymmärtää ne, ja ymmärtää, että meidän täytyy katsoa yksityiskohtia, kaikkia pieniä tarkkoja piirteitä.

Mitä kouluillemme on tehty, on yksi näistä yksityiskohdista. Tämän yksityiskohdan ymmärtäminen, sen ymmärtäminen ketkä sen tekivät, mitkä heidän motiivinsa olivat ja kuinka he sen tekivät on meille tärkeää -- se on todellakin elintärkeää meille -- jos aiomme ymmärtää, kuinka toimia suurten ongelmien kanssa. On tärkeää ymmärtää, että feminismin kouluillemme tekemä vahinko on enemmän kuin jonkun poliittisesti korrektin hölynpölyn opettaminen siitä, että sukupuolten välillä ei ole eroja, koska se auttaa meitä ymmärtämään sen vahingon, mitä feminismi asevoimissamme on tehnyt, mikä on enemmän kuin naisten laittaminen ennen täysin miesten miehittämiin taisteluyksiköihin. Meidän täytyy ymmärtää, että aina kun feminismi saa hallitsevan aseman, se tuo mukanaan erilaisen tavan katsoa maailmaa ja käsitellä todellisuutta. Ja tämä erilainen näkemys todellisuudesta tuo mukanaan merkittäviä seurauksia -- lopulta kuolettavia seurauksia -- koko yhteiskunnallemme.

Kaikki nivoutuu yhteen: koulumme, asevoimamme, hallituksemme. Ongelmien ymmärtäminen yhdellä alueella auttaa meitä ymmärtämään ongelmia kaikkialla muuallakin. Esimerkiksi, ajatellessa sitä tapaa, jolla feministit ovat väheksyneet kilpailua kouluissamme ja tukahduttaneet kilpailullista henkeä amerikkalaisissa lapsissa, tajuaa syvemmin sitä kasvavaa pehmeyttä, kasvavaa nynnymäisyyttä, mitä näemme niin monissa nuorissa miehissämme näinä päivinä.

Ja oppiminen feministien roolista yhteiskuntamme tuhoamisessa johtaa meidät muiden tuhoisien vaikutusten parempaan ymmärtämiseen. Voimme ymmärtää paremmin, esimerkiksi, miksi juutalaiset, joiden omat perinteet ovat kaikkea muuta kuin feministisiä, ovat niin kiihkeästi promotoineet feminismiä yhteiskunnassamme. Voimme ymmärtää paremmin, miksi uutis- ja viihdemedia, jotka ovat pitkälti juutalaisten kontrollissa, ovat työskennelleet niin kovasti ja pitkään työntääkseen feminististä propagandaa alas kurkuistamme.

Ymmärtäminen on elintärkeää. Meille ei ole paljon hyötyä suuttua ja heiluttaa käsiämme ja huutaa Uuden maailmanjärjestyksen pahuudesta suurpiirteisesti. Jos haluamme toisten ihmisten olevan kanssamme samaa mieltä ja yhdistävän voimansa kanssamme, meidän täytyy olla uskottavia ja meidän täytyy auttaa heitä ymmärtämään mitä on tekeillä ja miksi. Meidän täytyy olla tarkkoja. Meidän täytyy selittää yksityiskohdat aivan niin kuin kokonaiskuvakin. Ja meidän täytyy saada todellakin paljon useammat ihmiset yhdistämään voimansa kanssamme jos aiomme kilpailla tehokkaasti juutalaisten ja heidän monien liittolaistensa kanssa.

Vieläkin enemmän, me tarvitsemme ymmärrystä -- läpikotaista, yksityiskohtaista ymmärrystä -- siitä, mitä yhteiskunnallemme on tapahtunut, jos aiomme saada mitenkään järkevät mahdollisuudet rakentaa järkevä ja terve yhteiskunta sen tilalle jonakin päivänä, yhteiskunta, jossa lapsemme ja lastenlapsemme voivat elää ja oppia ja kasvaa taas vahvoiksi, vapaana niistä tuhoisista vaikutteista, jotka ovat iskeneet yhteiskuntaamme niin vakavasti. Ja luja koulutusjärjestelmä tulee olemaan todella tärkeä osa tätä uutta yhteiskuntaa. Meidän täytyy tietää yksityiskohtaisesti mikä on pielessä nykyisessä koulutusjärjestelmässämme, jos aiomme voida rakentaa paremman jonakin päivänä. Ja kuunnelkaa: jos haluatte osallistua kanssani sen oppimiseen, mitä meidän täytyy tehdä rakentaaksemme paremman yhteiskunnan ja auttaaksemme toisia ihmisiä ymmärtämään nämä asiat myös, antakaa minun kuulla teistä.

Kiitos, että olitte kanssani jälleen tänään.